Satunnainen blogini

TYÖTAVOISTA • 2.7.2021

Mistä maalauksen tekeminen alkaa? Ideasta – ja jos hyvin käy, peräti inspiraatiosta. Välillä niitä tulee jatkuvalla syötöllä ja niin korkealla motivaatiolla, että edelliset työt tuppaavat jäämään kesken. Tätä sattuu ongelmaksi asti. Niitä innostuksia saatan saada ihan mielikuvituksesta, omasta tai toisen valokuvasta, kuuntelemalla musiikkia, katsomalla liikkuvaa kuvaa... Jos idea tulee mielikuvituksesta, pyrin mahdollisimman pian tekemään jonkinlaisen lyijykynähahmotelman siitä. Valokuvat tai videokaappaukset sijoitan tietokoneeni referenssikansioon, jossa on tieteellisen tarkasti alikansiot työn alla oleville ja "tulevista" asteittain aina "ehkä ei" –kansioon. Myös valmistuneille on oma kansionsa.

Aika nopeasti muodostan myös käsityksen siitä, onko ideasta tulossa perinteisen realismin maalaus vai jotain muuta. Kuten olen toisaalla täällä selittänyt, en halua kahlita ilmaisuani tai noudattaa oikeastaan minkäänlaisia sääntöjä. Tilaustyöt ovat sitten eri juttu ja niissä tilaajan toiveet ratkaisevat.

Lähes aina aihetta pitää rajata taulupohjan mittojen vuoksi. Rajaamista teen usein myös kompositiollisista syistä, kun haluan poimia lähdekuvasta vain osan. Sen vuoksi joudun jatkuvasti tekemään laskimella mittasuhdekonversioita, joiden pohjalta sitten rajaan kuvankäsittelyohjelmalla oikean pikselimäärän.

Hyvin usein rajaan aihetta myös sisällöllisesti, varsinkin luontoaiheissa. Taidemaalari, kuten hyvä kirjailija, on useimmiten myös taitava valehtelija. Kaikkea ei tarvitse näyttää tai kertoa. Samalla pitää toki miettiä huolellisesti mitä tulee tilalle, jos jotain poistaa. Ns. täyte-elementit voivat pahimmillaan pilata kokonaisuuden.

Käytän maalauksiin useimmiten ns. valmiskankaita, mutta hyvin usein myös MDF-levyjä, joita saa esim. sisustustaulujen taustoista. Jälkimmäisissä saattaa olla bonuksena ihan kivat valmiskehykset. Kummassakin tapauksessa levitän pohjaan kerroksen valkoista gessoa, joka on periaatteessa liiman (muistuttaa perinteistä Eri Keeperiä) ja valkoisen maalin sekoitusta. Valmiskankaalla se vähentää kankaan (puuvilla tai pellava) kudelman epätasaisuutta ja antaa varsinaiselle maalille pitävämmän pinnan. MDF-levyllä sen käyttö on välttämätöntä lähinnä sen vuoksi, että öljypohjaisen maalin öljy imeytyisi suoraan levyn kerroksiin ja varsinainen pigmentti ei kiinnittyisi kunnolla. Pahimmassa tapauksessa se alkaisi lohkeilla pois vuosien kuluessa.

Gessoaminen on oikeastaan ainoa operaatio maalaamisessa, jota suorastaan inhoan. Siinä pitää olla aika vikkelä, koska liimaosa alkaa nopeasti kuivua ja tarttua. Tasaisen pinnan saaminen on lähes mahdotonta ja on ainakin itseltäni vaatinut erilaisia kokeiluja tyydyttävään tulokseen pääsemiseksi. Kun gesso on levitetty, annan sen kuivua muutaman tunnin tai yön yli ja hion varovasti koko maalauspinnan sopivan rakeisella santapaperilla. Yritän päästä eroon gesson aiheuttamista uurteista – vaikka tavallaan nekin kuuluvat maalausten käsityöominaisuuteen.

Joskus pohjustan maalauksen vielä tietynsävyisellä pohjamaalilla. Värin ja sävyn määrää tällöin se, haluanko joko kylmää tai lämmintä hiukan luomaan perustunnelmaa. Yleensä tämä pohjamaalaus tulee akryylimaaleilla, hyvin voimakkaasti vedellä laimennettuna ja tarkoituksellisen epätasaisena. Akyylimaali kuivuu nopeasti ja päästää jo parissa tunnissa tekemään varsinaista öljymaalausta. Pohjamaalausta ei kuitenkaan useinkaan tarvita.

Kaikissa tarkemmissa töissä (varsinkin tilatuissa) teen lyijykynällä niin eksaktin ääriviivapiirroksen kuin kykenen. Nyt paljastan huippusalaisen kikan: joissain tapauksissa olen halunnut varmistua mittasuhteiden onnistumisesta laittamalla piirrokseni päällekkäin lähdekuvan kanssa. Miten se onnistuu? Otan piirroksestani kuvan ja avaan sen lähdekuvan kanssa kuvankäsittelyohjelmassa (suosittelen lämmöllä Affinity Photoa). Aktivoin lähdekuvan koko sisällön ja kopioin sen. Siirryn avoimeen piirroskuvaan, jonne sijoitan kopioidun lähdekuvan. Siitä syntyy automaattisesti uusi taso piirroksen päälle. Säädän ensin tason läpinäkyvyyden niin, että piirros erottuu selvästi sen läpi. Sitten säädän lähdekuvan koon vastaamaan tarkalleen piirrosta – mittasuhteethan on jo aiemmin laskettu vastaamaan, joten tämä on helppoa. Jos on tarpeen, lisään alla näkyvän piirroksen kontrastia ja pelaan arvoilla, kunnes kumpikin erottuu selvästi. Näin on helppo nähdä, jos piirroksessa jokin ei ole kohdallaan. Tallennan tämän komposiittikuvan ja pidän sitä auki niin kauan, että saan korjattua piirrokseni virheet.

Suurimmassa osassa maalauksia olen kuitenkin siirtynyt todella vapaaseen lähestymistapaan enkä välttämättä hahmottele edes maalilla komposition osia. Tässä näkyy vapauden kaipuuni maalaamisessa – otan vaikutteita välillä hyvinkin tarkasti, mutta haluan voida yhtä köykäisesti poiketa niistä ottamatta mitään stressiä asiasta. Suoraan maalaaminen on tietysti aika riskikästä eikä siinä aina osaa sanoa, mikä on lähtenyt menemään pieleen. Jos kyse on kasvoista, saatan vielä maalausvaiheessakin käyttää yllä kuvattua päällekkäismetodia. Haluaisin suhtautua vapaammin maalaamiseen ja luottaa enemmän mielikuviini, mutta tämä on kieltämättä heikkous ainakin vielä. Maalaus maalaukselta olen tietoisesti opetellut irrottautumaan lähdekuvista.

Palatakseni lähestymistavoista taas puhtaasti teknisempään puoleen: millaisilla välineillä pääsee tarpeeksi pitkälle? Ainakin sen olen huomannut ja oivaltanut, että kun kokemusta alkaa kertyä, ei maalaaminen ole niin paljon välinelaji kuin monet olettavat.

Materiaaleissa on kuitenkin kaksi asiaa, joissa ei kannata väärällä tavalla säästellä: kankaat ja maalit. Kankaista ja levypohjista löydät aika hyvää kuvailua tilaustöitä kuvaavasta osasta, tässä vain hintalaatusuhteen näkökulmasta. Ei pidä ensinnäkään paikkaansa, että vain pellava on hyvä materiaali kankaissa (joillekin peräti hienoin belgialainen). Jos tykkää maalata hyvin vähän käsitellylle kankaalle, niin halvimmat puuvillapohjaiset eivät varmasti kilpaile laadussa pellavan kanssa. Mutta jos tykkäät gessota valmiskankaankin vielä ainakin kertaalleen ja arvostat sileämpää pintaa, on melkeinpä sama kumpaa materiaalia se on. Silti puuvillapohjaisissakaan ei kannata ostaa mitään halvimpia Lidl-kankaita, koska ne ovat selvästi ohuempaa laatua ja ne on usein kiinnitetty epätasaiselle kireydelle, ja sitä et todellakaan halua. Edes kiilapuut eivät auta, jos näin on käynyt. Lisäksi kannattaa aina laskea kaupassa valmiskehikko lattiaa vasten ja kokeilla, että raami on kaikilta osin suora. Hiukan kalliimmissa on myös tarkemmin varmistettu, etteivät sivut ole eri mittaiset. Pari ikävää yllätystä on tullut senkin suhteen.

Maaleissa olen päätynyt käyttämään vesiohenteisia öljymaaleja. Työskentelen kotona enkä missään nimessä halua olla tekemisissä myrkyllisten huurujen (ohenteet, puhdistusaineet) kanssa. Lisäksi vesiohenteiset maalit saa puhdistettua vedellä ja saippualla – itse käytän tiskiainetta – ilman mitään turhaa sotkemista. Menemättä yhtään tekniseen materiaalianalyysiin voin vain todeta, että vesiohenteiset ovat yhtä täysiveriset öljymaalit kuin perinteisetkin eikä niiden lopputuloksessa huomaa mitään eroa. (Ohentimien käyttö voi jossain määrin näkyä erona, itse kun käytän ohentamiseen vain vettä, mutta myös vesiohenteisille on olemassa erikoisohentimia.) Ratkaisevampaa on pigmentin, sidosaineen ja öljyn välinen suhde. Siinä ei jälleen kannata säästellä. Aitoa pigmenttiä on paljon enemmän ammattitason maaleissa kuin ns. opiskelijamaaleissa. Pahimmissa halvoissa markettipakkauksissa maalien komponentit eivät ole edes kunnolla sekoittuneet. Alussa ostin halvan setin, jossa öljy juoksi yhtenä nauhana pitkään tuubista ennen kuin ulos tuli kahta muuta komponenttia. Muutenkin noiden maalien käyttö oli oikeasti turhauttavaa. Nykyään käytän Cobran Artist-, Winsor & Newtonin Artisan-, ja Georgian Water Mixable Oil sarjojen maaleja, joista ehkä mieluisin koostumus on Cobran maaleissa.

Millä tavalla maalauksensa rakentaa, siihenkään ei ole yhtä oikeaa tapaa. Uskon tässäkin aika paljon intuitioon. Monet vannovat seuraavan nimeen ja sitä olen itsekin monessa työssä käyttänyt: tee huomattavasti ohuempi pohjamaalaus ohentaen vedellä ja aloittaen kaikkein tummimmista alueista. Toinen variaatio tästä on aloittaa teoksen kaukaisimmista elementeistä (esim. taivas) ja silloinkin lähemmäs tullessa huolehtia ensin tummimmista kohdista. Joka tapauksessa molemmissa versioissa ekasta kerroksesta käytetään näissä nimitystä "blokkaaminen" tai pohjamaalaus. Sen jälkeen tuon kerroksen annetaan riittävästi kuivua, parista muutamaan päivään, ja maalataan asteittain paksummalla maalilla päälle, koko ajan tarkemmin. Ennen viimeisiä yksityiskohtia ja yleensä vaaleimpia valoalueita annetaan maalauksen yleensä vieläkin kuivahtaa. Tämä ei kuitenkaan ole se ns. renessanssimestarien tapa, mihin kuuluu mustavalkoinen pohjamaalaus ja monia ns. laseerauskerroksia—siitä teen myöhemmin erillisen postauksen.

Kaikkein suorin metodi on ns. alla prima, jossa usein aloitetaan tummista alueista edeten kohti vaaleimpia, mutta jossa maalataan koko ajan "märkää märälle". Tämä metodi alkoi saavuttaa suosiota erityisesti impressionistien myötä 1900-luvun taitteessa. Varsinkin suosittuun ulkoilmamaalaamiseen, "en plein air", tämä on melkeinpä pakollinen metodi (ellei maalaa nopeasti kuivuvilla akryylimaaleilla). Omassakin valikoimassani on monia tällä menetelmällä tehtyjä töitä ja se on hyvin opettavainen työtapa, erityisesti värien sekottamisesta ja jäljen tekemisen rohkeudesta. Usein samalla tulee automaattisesti valinneeksi tarkoituksella löysemmän maalausjäljen, menemättä silti välttämättä impressionismiin.

En varmasti liioittele todetessani, että ainakin 60% varsinaisesta maalaamisajasta kuluu juurikin värien sekoittamiseen. Kun maalaamista näytetään, se keskittyy yleensä siveltimen työskentelyyn ja antaa todella yksipuolisen kuvan. Olen melko pelkistetyn väripaletin käyttäjä, vaikken pelkällä kolmella perusvärillä ja valkoisella toimikaan. Joka tapauksessa se tarkoittaa, että väriympyrä pitää tuntea ja tietää yhdistelmät. Esimerkiksi mustaa ei paletissani ole ollenkaan ja harvoin laitan valmista vihreää esille. Jo koulussa opetetaan, että vihreän saa yhdistämällä sinistä ja keltaista. Kaikkein parhaan mustan taas saa poltetun umbran ja ultramariinin sekoittamisesta aika tasasuhteessa, ja lisäämällä valkoista saa harmaan eri sävyt. Ja koska puhdasta mustaa tai harmaita on ympäristössämme hyvin vähän, yhdistämällä muita värejä sopivasti noihin saa koko sen variaation.

Sama koskee monia muitakin väriyhdistelmiä, ja maalaaminen onkin usein tuskastuttavaa hakemista ja testaamista. On olemassa monenlaisia apuvälineitä värien vertaamiseen lähdekuvan suhteen ja moni jopa laminoi lähdekuvansa, jotta voi täpätä siveltimestä värinäytteen haluamansa sävyn viereen. Itse en ole näin orjallinen. Tilaustöissä arvioin silmämääräisesti ja saatan ottaa välillä työvaiheesta valokuvan, jota on kätevä verrata tietokoneen näytöllä (mikä toki vaatii kuvankäsittelyn melko hyvää hallintaa).

Ajoittain en edes yritä toistaa pikkutarkasti tilaustyönkään väri- tai valoarvoja, vaan pyrin pikemminkin parantelemaan niitä sellaisiksi kuin ne tosielämässä lienevät olleet. En toki mielivaltaisesti, vaan jos on helppo nähdä, että esim. kännykkäkamera on ylivalottanut reippaasti joitain osia tai jos kuvassa on esim. selvä värivirhe kauttaaltaan. Tällöin sovin asiasta ensin tilaajan kanssa ja työn edistyessä kysyn rehellisen mielipiteen ratkaisuistani.

Olen kehittänyt omien töideni suhteen myös "huonoja tapoja", joista monet taideopettajat varoittelevat, mutta jotka olen mielestäni saanut kokemuksen karttuessa toimimaan. Ne säästävät usein aikaa ja estävät vääränlaisen metodisen urautumisen. Kuten korostin edellä, maalaamisen pitää tuntua minulle vapaalta, ei jälleen uusilta säännöstöiltä. Se myös alleviivaa tavoitettani, että en halua olla pikkutarkka näkemäni kopioija, vaan otan riskejä ja muutan asioita oman mielihaluni mukaan.

Ehkä yleisin "paha tapani" on suoraan maalauksen pinnalla sekoittaminen. Tästä varoitetaan lähinnä sen takia, että seurauksena voi olla ns. mutaisia värejä siellä missä niitä ei kuuluisi olla. Yleensä kyllä miksaan väriyhdistelmiä paletin päällä valmiiksi, mutta jos kankaalla huomaan tietyn sävyn puuttuvan esim. kasvoista, tiedän aika helposti mikä sävy yhdistyessään tuohon väärään sävyyn antaa tulokseksi oikean.

Tämä on tyydyttävä elämys, koska se kertoo lisääntyvästä ymmärryksestä väriympyrää kohtaan. Se on tyydyttävää myös, koska se vaatii rohkeutta. John Singer Sargent, 1800-luvun loppupuolen mestari, hauskuutti maalaamisensa seuraajia singahtelemalla kuin härkätaistelija kohti kangastaan ja täppäämällä juuri oikeaan kohtaan juuri oikean sävyn. Se näytti varmasti ihmeelliseltä, mutta kyse oli täydellisestä värien ymmärtämisestä ja siveltimen käytöstä. Itse en varmaan koskaan pääse vastaavaan, mutta tykkään tuosta asenteesta.

Riippuen aiemmin mainitusta kokonaislähestymistavasta, maalaus vaatii jotain yhdestä istunnosta aina kymmeniin. Ajankäyttö on oleellisen tärkeä kysymys ja siihen liittyy väistämättä kärsivällisyys. Itse joudun huomattavasti kamppailemaan sen kanssa, varsinkin maalauksen loppuvaiheissa. Useimmiten olen hyvin innostunut nähdessäni melkein valmiin lopputuloksen, ja jos tähän liittyy peri-inhimillinen halu päästä jo julkaisemaan se, on olemassa selvä vaaran paikka. Oli istuntoja sitten vain se yksi tai 20, ilman viimeistelyvaihetta maalaus ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tämä ei tarkoita samaa kuin pikkutarkka nyhertäminen. Aina taiteilija ei ihan tarkkaan tiedäkään mitä kaikkea vielä tarvitaan, muuta kuin valokohtia ja heijastumia siellä täällä, vaan jossain kohtaa vain tulee "se tunne". Sitä on vaikea määritellä ja moni sanookin, että kai taideteosta voisi hioa vaikka loputtomiin. Eikä siinä mitään, itsekin olen julkaissut jo useamman työn ja parinkin kuukauden kuluttua ottanut maalauksen seinältä alas pieniä muutoksia varten. Jonnekin vain on vedettävä se raja.

Milloin sitten voidaan tarvita lukemattomia istuntoja? Oman kokemukseni ja monilta muilta taiteilijoilta kuulemani perusteella sanoisin, että yleisimmin näin käy, kun motivaatio alkaa rakoilla – oli sitten alkuinnostus miten huikea tahansa. Kyse ei välttämättä ole huonoon suuntaan lähteneestä maalauksesta, vaan välillä paljon yksityiskohtia sisältävä työ lannistaa vielä edessä olevalla työmäärällä. Tässä kokemus on jossain määrin vihollisesi: tiedät jo aiemmasta, miten valtavasti työtä on vielä edessä. Samalla saattavat alkaa nakertaa epäilykset, että ehkä tätä ei kuitenkaan kukaan halua ostaa. Miksi siis tämä järjetön ponnistelu? Mihin tämänkin maalauksen taas tungen? Toisaalta kokemus myös pelastaa, koska tiedän sen tyytyväisyyden tunteen lopussa ja myös miten siihen päästään. Eli yleisin syy ainakaan itselläni ei ole lopulta kerroksellinen, kuivumista välillä vaativa työtapa, vaan useammin juuri kamppailu motivaation kanssa. Nytkin minulla on ainakin 10 maalausta, jotka olen vienyt noin puoliväliin jo vuosi sitten. Kyllä ne varmaankin valmistuvat, mutta niiden aika ei ole vielä, tekijä ei ole valmis.

Viimeinen vaihe maalauksen työstämisessä on sen suojaaminen vernissalla. Olen kirjoittanut tästä aika kattavasti tilaustöissä, joten tässä vain lyhyesti. Kyse on siis maalauksen suojaamisesta kestämään pitkälle tulevaisuuteen, mutta myös värien viimeisestä rikastamisesta. Maalauksen värit näet muuttuvat kuivuessaan jo muutamassa päivässä hieman tylsemmiksi, ja varsinkin varjot menettävät syvyyttään. Hyvin suoritettu vernissapinta suorastaan popsauttaa molemmat sellaisiksi kuin ne oli tarkoitettu. Harmillista kyllä, öljymaalaus vaatii yleensä vähintään kaksi kuukautta ollakseen riittävän kuiva vernissan levittämiseen. Aika yleistä on se, että maalaus jo myydään ja päätyy ostajan seinällekin, mutta otetaan myöhemmin vielä vernissoitavaksi. Käyttämäni Gamvar-vernissa onneksi kuivuu parissa päivässä, joten tämä ei ole iso haittatekijä. Jos maalauksen haluaa myös kehystyttää, tämä on siihen hyvä vaihe.